"Elämää pyöröovissa"

Äidin kokemus aikuisen lapsen sairastumisesta persoonallisuushäiriöön

"Poikani diagnosoitiin vuonna 1992 epävakaaksi persoonallisuudeksi. Se on yksi yleisimmistä persoonallisuushäiriön luokituksista. Poikani muutti hoitokotiin vuonna 1999, mutta matka sinne on ollut pitkä ja vaivalloinen.

Niin, diagnoosi tehtiin poikani ollessa 28-vuotias, mutta näin jälkiviisaana, monien vastoinkäymisten koettelemana, osaan nähdä merkkejä sairaudesta jo lapsuudesta. Nyt kysynkin usein itseltäni, miksi oletin lapsen ylivilkkautta uhmaikään kuuluvaksi. Herkkyyttä ja yksin oloa murrosiän kriisiksi. Vihaa ja tunteettomuutta aikuisuuteen tulemisen tuskaksi.

Päihteet ja viiltely lääkitsivät pojan pahaa oloa

Hän oli lapsena jo erilainen kuin toiset lapset. Hänen oli vaikea sopeutua ryhmään. Koulunkäynti oli alkuun hankalaa ja hänet siirrettiin toiselta luokalta erityisluokkaan. Hän viihtyi paremmin pienessä luokassa, jossa opettajalla oli enemmän aikaa hänelle.

Poikani alkoholin juonti oli humalahakuista heti alusta asti. Ystävät olivat vain milloin mihinkin tarpeeseen. Yritin saada apua pojalleni, mutta hänen olisi pitänyt raitistua ensin. Alkoholistille ei ollut sairaalassa sijaa, hoidot aloitetaan vasta, kun potilas on ollut määrätyn ajan ilman viinaa.

Alkoholin käyttö alkoi vähentyä, mutta tilalle tulivat erilaiset pillerit. Hän osti kadulta pillereitä joilla sekoitti päänsä: niistä ei tullut kuulemma krapulaa. Osan lääkkeistä hän sai lääkärinsä kautta. Joskus 1994 hän alkoi kokeilla huumeita. Ensin hasista, sitten amfetamiinia ja joskus Lsd:tä.

Huumeiden käytöstä tuli vuosien tapa. Lisäksi hän viilteli itseään ja yritti itsemurhaa lääkkeillä useita kertoja. Tosin hän itse sanoo, ettei halunnut tappaa itseään. Hänellä oli vain niin paha olo, että hän halusi pahan olon pois pillereillä, ja näin tuli otetuksi liikaa. Viiltelyä hän perusteli ahdistuksen tunteella. Hänen rintansa ympärille tulee kuin vanne, joka puristaa. Puristuksen tunne nousee ylöspäin, kunnes tuntuu kuin tukehtuisi. Tätä tunnetta hän sanoo mustaksi hetkeksi, jossa hän viiltelee itseään. Hän on kuin itsenä ulkopuolella, ja viiltämisen tuoma kipu saa hänet tuntemaan olevansa elossa.

Olenko sairastuttanut lapseni?

Huoli pojastani alkoi käymään ylivoimaiseksi kestää yksin. Ei ollut ketään kenelle kertoa. Tuntui, että olen ainoa äiti maailmassa, jolla on noin vaikea poika. Aloin itse oireilla itseinholla. Vihasin itseäni niin että se sattui. Olin varma, että juuri minä olin sairastuttanut poikani jo lapsena.

Sain avun juuri, kun tuntui että kamelin selkä katkeaa. Ystäväni oli työyhteisönsä kanssa tutustumiskäynnillä Omaiset mielenterveyden tukena Tampere ry:ssä. Yhdistys toimi silloin Nekalan kaupunginosassa Iideshovissa. Ystäväni soitti minulle illalla ja kertoi yhdistyksestä. Soitin heti aamulla Omaisyhdistykseen ja minua ymmärrettiin. Ajatella; minua ymmärrettiin ihan oikeasti! Ensi kerran minulta kysyttiin, miten minä jaksan?

Vertaistuki antaa voimaa

Liityin yhdistykseen ja menin vertaistukiryhmään. Vertaistuki pelasti minut sairastumiselta masennukseen. Ryhmästä olen saanut kaipaamaani tukea. En ollutkaan ainoa äiti jonka lapsi oli sairastunut mielen sairauteen. Opin myös huolehtimaan itsestäni yhdistyksen monilla kursseilla ja virkistysmatkoilla. Vertaistuki ei parantanut poikaani, mutta ryhmä antoi minulle eväitä huolehtia itsestäni, että jaksan olla tukena hänelle. Yhdistyksen työntekijöiden kanssa voi keskustella ongelmista ja yhdessä haetaan ratkaisua ongelman purkamiseen.

Ahdistuksen alla hukatut tunteet

Poikani kävi Pitkäniemen psykiatrisessa sairaalassa monet kerrat. Hän oli kuin pyöröovissa. Hän meni sairaalaan ja lähti päivän, kahden päästä, kun osasto, hoito tai hoitaja ei miellyttänyt.

Helmikuussa -99 hän otti taas useita pillereitä ja joutui sairaalaan. Hän oli menettää jalkansa ja munuaisensa. Poikani oli sairaalassa 7 viikkoa. Sairaala-aika oli hänelle pysähdyksen paikka. Hän myönsi vihdoin, ettei tule itsenäisesti toimeen ja halusi hoitokotiin.

Monien soittojen ja yhteydenottojen jälkeen paikka löytyi maaseudulta. Hän on kuntoutunut melko hyvin. Vaikeinta hänelle on opetella tunnistamaan tunteitaan: rakkautta, vihaa, syyllisyyttä; kaikkia niitä tunteita, joita meille ihmisille kuuluu. Pojaltani tunteet ovat olleet hukassa sairauden takia vuosikymmeniä.

Olen monasti miettinyt miten olen tämän vaikean ajan kestänyt. En olisi tässä näin hyvässä kunnossa ilman nuorinta poikaani, ystäviäni, vertaistukea ja rakkautta sairastunutta poikaani kohtaan. Olen vahvasti uskonut, että sairaan mielen alla on se suloinen lapsi joka synnytin tammikuussa -64."

Marjukka