|
Laps` Suomen, vanhemman voisi panna vaihtoon!
Kokemuksia elämästä sairaan vanhemman kanssa
"Lapsuuden muistikuvat liittyvät lähes kaikki tilanteisiin, joissa epäonnistuin; olin huono, tyhmä, varas, eikä minusta olisi isona mihinkään, edes paskakuskiksi. Minua syyllistettiin kaikesta: olin pilannut äitini elämän jopa syntymälläni. Tämän lisäksi fyysinen väkivalta oli ankaraa ja satuttavaa. Muistan ajatelleeni usein: ”Kun pääsen täältä, en tule koskaan takaisin!” Väkivallan käyttäjä oli yksinhuoltajaäitini. Joskus kuvittelin mielessäni isäni tulevan pelastamaan minut. Hän ei koskaan tullut. Lähdin kotoa 15-vuotiaana aika kauaksi! Onnellakin oli osuutensa lähtemiseeni.
Etäisyys antoi tilaa hengittää
Jo se tuntui jotenkin helpottavan, kun sain etäisyyttä äitiini. Äitini sanan säilä viuhui välillä kirjeissä, joita posti toi. Olin helpottunut, kun hän eräässä kirjeessään ilmoitti, ettei ole enää äitini. Mielestäni olisikin ollut hyvä, jos näin olisi käynyt. Vuosien saatossa hän kuitenkin ilmestyi silloin tällöin luoksemme etukäteen mitään ilmoittamatta. Nämä vierailut päättyivät yleensä alistamiseeni milloin mistäkin syystä sekä itkuun ja kipuiluun. Olisin aina halunnut paeta näitä tilanteita. En koskaan odottanut enkä toivonut hänen vierailujaan.
Elämä meni menojaan. Välillä oli pitkiäkin aikoja, etten tavannut äitiäni. Silloin pystyin jännitykseltäni melkein jo hengittämäänkin. Minut on todettu neuroottiseksi persoonaksi. Jossain välissä sairastin noin kaksi vuotta kestäneen vaikeahkon masennuksen.
Lapset kantavat vanhemman syntisäkkiä
Tulin isoäidiksi. Se oli hieno juttu! Tyttäreni oli aika usein lapsensa kanssa luonamme kylässä, koska hänen ja lapsen isän suhde oli ongelmallinen. Oli ikävä huomata, että heidän kiltti ja reipas lapsensa alkoi oireilla 3-4-vuotiaana. Hän itki aina hirveästi, kun hänen piti mennä isänsä luokse. Koulutulokkaiden tarkastuksessa 5-vuotiaana hänet todettiin masentuneeksi. Näissä vaiheissa yhtyivät punaisena lankana omat lapsuuden kokemukseni lapsenlapseni elämänkulkuun mielensairaan vanhemman kanssa.
Nyt ymmärrän, että on olemassa yksi mahdollinen selviytymisen tie lapsenlapselleni tai muille samoja kokeneille lapsille. Tämän nuoren - nyt jo 12-vuotiaan ihmisen - täytyisi saada jostain voimaa ja uskallusta vastustaa vanhempaansa (vaikka olisikin pahasti peloteltu) ja asettaa omat rajansa ja näkemyksensä vanhempaansa vastaan. Kokemuksesta tiedän, että jos hän ei pysty näin tekemään, sairas aikuinen dominoi lapsensa elämää loppumattomiin. Nämä sairaat saavat elämän voimansa toisen ihmisen alistamisesta ja lapsista tulee heidän syntisäkkiensä kantajia. Pelko vanhempaa kohtaan jää elämään.
Ei enää syyllisyyttä
Johtopäätöksenä kaikesta tästä: syy siihen, etten vieläkään pysty sanomaan äidilleni mitä ajattelen, on varmasti siinä, että asiat meidän välillämme ovat selvittämättä. Ymmärrän, että on turha puhua hänen kanssaan, koska hän ei elä todellisuudessa. En tulisi kuitenkaan ymmärretyksi. Näin lapsuudessa kokemani vääryydet ovat jääneet elämään. Pelko ja syyllistettynä oleminen ovat koteloituneet minuun niin syvälle, että ne eivät osaa enää tulla pois minusta. Asia, josta en kuitenkaan enää syyllisty on, että äitini on jäänyt yksin enkä muuta hänen kanssaan asumaan! Surullista, että näin on käynyt."
Anonyymi
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
