|
"Sinikan tarina"
Elämää masennukseen sairastuneen puolison rinnalla
"Mieheni sairastui kevättalvella 1992 vakavaan masennukseen. Sairaus alkoi klassisesti kaikilla niillä oireilla, mitä sana masennus tuo mieleen. Itkuisuutta, apaattisuutta, voimattomuutta, lamaannusta, aggressiivisuutta. Alkuhämmennys oli molemminpuolista, niin miehelläni kuin itsellänikin. Mitä nyt tapahtuu: mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Siitä lähtien elämä on ollut enemmän tai vähemmän kamppailua psyykkisen sairauden eri piirteiden kanssa.
Näiden yli 10 vuoden aikana on ollut aikoja, jolloin minun on pitänyt olla sekä isä että äiti, kuin yksinhuoltaja, vaikka toinen vanhempi onkin fyysisesti läsnä. Silloin on joskus tullut mieleen, että kumpi on stressaavampaa: sekö että puoliso kuolee fyysisesti, ihan totaalisesti, vaiko se että tuntee menettäneensä puolisonsa henkisesti, vain kuoren ollessa läsnä. Sairaus kietoo otteeseensa, vie aina vain etäämmäksi, loitommaksi, niin että tuntuu kuin yhteistä olisi enää vain lapset ja sukunimi. Mitä on tehtävissä? Mistä voimavarat kulkea masentuneen rinnalla päivästä päivään, vuodesta vuoteen?
Mielestäni sellainen vieressä kulkeminen on kovaa työtä, kieltäymyksiä, ponnistelua. Usein se vaatii nöyrtymistä ja tietoisuutta siitä tosiasiasta, että itsekään ei aina jaksa. Se merkitsee avun pyytämistä, tuen saamista, ja myös hyvin paljon kiitollisuutta elämän pienistä asioista ja hyvistä hetkistä. Se merkitsee päättäväisyyttä, etten luovuta nyt, enkä vielä huomennakaan. En hylkää läheistäni sairauden vuoksi. Se merkitsee rakkautta.
Emme ole halunneet vaieta perhettämme kohdanneesta sairaudesta, eihän sairautta tarvitse hävetä. Kaikki lähimmät ystävät saivat tietää asiasta. Sairauden yllättäessä aidot ystävät ovat todellisia aarteita ja voimanlähteitä. Siinä tukiverkossa ei ole yhtäkään ystävää liikaa, vaan aina parempi, mitä tiheämpi tuo ystävien muodostama verkko on.
Omaisten vertaistukiryhmän toiminta on näinä vuosina ollut oivallinen paikka antaa ja saada tukea omaisen arjessa. Ryhmään osallistujien elämä on niin samanlaista, että voi hyvällä syyllä sanoa puhuvansa samaa kieltä ryhmäläisten kanssa. Ryhmässä voidaan jakaa kokemuksia ja tuntoja, joita ei ehkä tule kerrottua missään muualla. Ryhmäläisten kokemat positiiviset kokemukset voivat myös auttaa jaksamaan seuraavaan päivään, ne pitävät toivoa yllä silloinkin kun tuntuu, että toivoa ei ole.
Omaisten keskusteluryhmään osallistumisesta on mielestäni ollut se hyvä puoli, että olen saanut rohkeutta puolustaa sekä omaisia että mielenterveyspotilaita tilanteissa, joissa selvästi on kysymys ymmärtämättömyydestä, tiedon puutteesta, väärinkäsityksistä tai jopa ennakkoluuloista.
Olemme käyttäneet hyväksemme myös mahdollisuuden osallistua tuetuille lomille sekä kyseistä sairautta koskevalle sopeutumisvalmennuskurssille. Myös niillä on voinut tavata samojen asioiden kanssa painiskelevia ihmisiä ja saada heiltä vinkkejä erilaisiin elämän koukeroihin. Jokaisen kertomuksesta voi oppia jotakin ja jokaista omaista voi jotenkin myös itse rohkaista.
Summa summarum: Ei ole aina ollut helppoa kulkea rinnalla, mutta kenelläpä sitä tässä elämässä aina niin helppoa olisi. Vaikka en voi sanoa, että kärsimys olisi jalostanut – siinä ei nimittäin mielestäni ole mitään jaloa – niin läheisen sairastuminen on auttanut osaltaan pistämään asiat tärkeysjärjestykseen. Ei valiteta pienistä asioista, vaan nautitaan tästä päivästä kun se sattuu olemaan hyvä, ja jos sattuu olemaan huonompi päivä, katsotaan sen yli tai imetään voimaa menneistä muistoista. Olen saanut myös sellaisia ystäviä, joihin en olisi ehkä lainkaan tutustunut ilman puolisoni sairastumista. Se on arvokas asia.
Olen siis päättänyt kulkea masentuneen rinnalla seuraavan periaatteen kera: Jos en voi valita elämässäni olosuhteita, voin valita ainakin asenteeni olosuhteisiin."
Sinikka
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
