|
"Toivoa ja toivottomuutta"
 Psykoosiin sairastuneen sisaren tarina
"Luonto oli kauneimmillaan: lehdet ja puut aukesivat, linnut lauloivat ja oli mitä ihanin kevät. Olin Tukholmassa suuren sairaalan puistossa, oli aikainen aamu. Odotin pääsyä Långbron psykiatriseen sairaalaan katsomaan siskoani, joka oli otettu hoitoon. Se oli ensimmäinen kosketus prosessiin, joka on kestänyt nyt yli 20 vuotta.
Oli vuosi 1984. Olin epätoivoinen, vieraassa maassa ja masentunut. Tapasin sisareni, joka halusi lähteä kotiin, koska tunsi itsensä vangituksi. Ja tunnelma oli sen mukainen. Sitten ryhdyin kyselemään kotiin tultuani täällä Suomessa, mitä minun pitäisi tehdä? Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä mielisairauksista. Ei yhtään mitään.
Kävin Tampereen mielenterveystoimistossa, en enää muista kenen kanssa puhuin, mutta sieltä he antoivat hyviä neuvoja. Soitin myös Sosiaali- ja terveysministeriöön ja Lääkintöhallitukseen Helsinkiin. Ja otin myös yhteyttä psykiatrista kuntoutusta järjestävän Sopimusvuoren henkilökuntaan.
Sieltä minua kehotettiin tekemään valitus Ruotsissa toimivalle Landstingens –organisaatiolle, siellä toimivalle maaoikeudelle, joka käsittelee sairaalahoitoon liittyviä valituksia. Sitten asiat vaativat kirjeen laatimista Utskrivningsnämndiin. Tämä instanssi vastaa potilaan uloskirjoittamisesta. Otin myös yhteyttä Tukholmassa lääninhallitukseen.
Sisko pääsi avohoidon piiriin, mutta kuntoutus ei toiminut lainkaan. Ruotsin avohoidon piirissä on paljon ihmisiä ja yhden ihmisen hoitoon ei käytetty kovinkaan paljon resursseja eikä voimavaroja. Onneksi tilanne on parempi tänä päivänä. Useita kymmeniä kertoja matkustin Suomen ja Ruotsin väliä ja mietin aina pitääkö minulla todella olla näin vaikeaa?
Asiat toimivat huonosti vain puhelimen välityksellä. Työni oli hirveän raskasta tarjoilutyötä, joka vaatii myös ja fyysistä ja psyykkistä jaksamista. Äitimme oli sairastunut halvaukseen samaan aikaan toisessa kunnassa, Alastarossa. Ihminen on kuitenkin hirvittävän sitkeä. Kävin vapaa-aikanani ensin äidin luona ja sen jälkeen lensin tai menin laivalla Tukholmaan. Jouduin myös opettelemaan lisää ruotsin kieltä, ja puhuin usein erikoishoitajien, sosiaaliavustajien, sairaanhoitajien sekä lääkäreiden kanssa. Oma kuntoni koheni tässä samalla. Harvoin kuitenkaan minun jaksamistani kysyttiin, vaikka Ruotsissa aina keskustellaankin asioista, ehkä vähän liikaakin joskus.
Näin Tamperelaisessa pienen ilmoituksen Omaisyhdistyksestä. lähdin paikan päälle Hämeenpuistoon. Oli vuosi 1988.Se oli hyvä ja avartava kokemus. Koin siellä että meitä oli muitakin. En enää tuntenut olevani niin yksin. Ja koska olen vilkas ja puhun paljon,minun on aina ollut helppo puhua myös siskoni sairaudesta. Se ei ole kaikille ihmisille helppoa. Se on tosi vaikeaa.
Olen aina välillä ollut poissa kuvioista, mutta palannut takaisin. Vertaisryhmän äidilliset ja isälliset ohjaajat lohduttivat monta kertaa, kun tilanne oli sekava ja itkua ja epätoivoa paljon, eikä tilanne ollut itsellä lainkaan hallinnassa.
Usein kävin myös vaikeimpina aikoina kirkossa ja sain sieltä lohtua. Olen oppinut sen, ettei koskaan pidä luovuttaa, vaikka tilanne olisi kuinka paha. Tämä on helpompi sanoa nyt kun aikaa on kulunut, silloin en ajatellut kun toimin, että mitä tästä nyt oppii? Vaikeita psykoosikohtauksia nähdessäni en aina tiennyt miten toimia, mutta yritin keksiä keinot ja pyysin aina ammattiapua. Sitä on tarvittu.
Olen toki pitänyt kuntoani yllä saunomalla ja uimalla sekä matkustamalla pois kaikesta vähäsi aikaa, ulkoilemalla, lukemalla kieliä ja kirjoittamalla.
Tänään olen tyytyväinen ja kiitollinen siitä kaikesta, mitä osakseni on tullut. Se on ollut vaiherikasta ja suunnattoman opettavaa. Kiitän kaikkia niitä, jotka ovat minua kuunnelleet ja myötäeläneet, kiitän päiväryhmän kaikkia osanottajia, jäseniä ja omaisyhdistystä.
Kiitän siitä, että olen saanut osallistua kansainväliseen Prospect –projektiin. Prospect-ryhmä on omaisten koulutusohjelma, jossa toimin pioneeriohjaajana toisen ohjaajan kanssa täällä Tampereella. Tunne on todella hyvä ja harmoninen.
Toivon jokaiselle omaiselle vilpittömästi voimavaroja ja jaksamista arjen jokaiseen päivään, ja sitä että juhlapäivät olisivat iloisia ja aurinkoisia."
Monin terveisin
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
