|
"Valoja ja varjoja hänen ympärillään"
Nuortenryhmäläisten kertomus
"Sinä kerroit, että kokeessa oli kysytty masennuksesta. Se taisi olla aika monimutkaista, täysiä pisteitä tuskin heruisi. Sanoit kuitenkin, että oma kokemus auttoi.
Kysyin kuinka hän nykyään pärjäilee, mutta et ollut vieläkään oikein halukas kertomaan. Minulla oli omat epäilykseni: hän oli ehkä joutunut sairaalaan seottuaan lopullisesti. Saatoin hyvin kuvitella pehmustetut seinät ja sähkölukko-ovet, jotka helpottivat hoitajien työtä. Ajattelin kuinka häpeällistä olisi joutua paikkaan, jossa tuoleihin sidotuille mielisairaille syötettäisiin lääkkeitä ja joita juotettaisiin nokkamukeilla.
Huomasin sinun tuijottavan minua aivan, kuin olisit tiennyt, mitä ajattelin. Sanoinko jotakin ääneen? Meinasin kompastua makkarakoiraan. Yritin saada sinut nauramaan asialle, mutta katselit minua sen näköisenä, ettei edes hassunnäköinen maastomakkara vaaleanpunaisessa sadetakissa saisi sinua tänään hymähtämään. Olinko tosiaan niin väärässä? Mutta sinähän sanoit, että hän pääsi kotiin! Minä luulin, että hän jäisi sinne lopullisesti.
Nyt avohoito eli säännölliset tapaamiset mielenterveystoimiston työntekijän kanssa ja lääkkeet saisivat kuulemma korvata pidemmän sairaalahoidon – nyt alkaisi tavallinen arki. Mitähän se sinulle merkitsisi? Sinun ei tarvitse enää lainkaan olla huolissasi hänestä. Hymyilin, mutta sinä käännyitkin pois. Sanoinko taas jotakin väärin? Miksi kaikki meni pieleen? Luulin, ettet puhuisi minulle enää koskaan, mutta aloitkin kertoa tavallisesta arjestasi, joka olikin jotain ihan muuta.
Huoli hänestä kasvoikin suuremmaksi, sillä nyt ei voinut luottaa siihen, että hänestä pidettäisiin sairaalassa hyvää huolta. Sairaala auttoi häntä läpikäymään syitä masennukseensa ja jakamaan asioita muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Hänen itsenäistä toimintakykyään pyrittiin parantamaan harrastuspiireillä, joissa oli mahdollista toteuttaa itseään esimerkiksi taiteilemalla, tanssimalla ja tekemällä käsitöitä. Samalla ne antoivat tilaisuuden ajatella jotain muuta. Nyt hänen tulisi suoriutua kaikesta itsenäisesti ilman niin suurta apua.
Et voi koskaan tietää millainen päivä hänellä on tai miten hän suhtautuu muihin ihmisiin. Et voi edes olla varma, onko hän ottanut lääkkeensä päivittäin, sillä joskus hän väittää olevansa täysin terve. Sanoit, että kaikkein pahinta on se, ettet tiedä, mistä hänen paha olonsa johtuu ja miten itse voisit auttaa.
Minusta se, mitä kerroit kuulosti todella rankalta. Ajattelin olevan epäreilua, että joudut kestämään yksin tuon kaiken, mutta kerroit, että sinunkin on mahdollista saada apua ja oppia tuntemaan ihmisiä joiden läheiset ovat sairastuneet. Sanoit ettei elämä muutenkaan ole aina niin vaikeaa hänen kanssaan, ja että sekaan mahtuu myös paljon hyviä päiviä ja hetkiäkin. Loppujen lopuksi ajattelet voivasi ymmärtää muita ihmisiä paremmin ja olevasi empatiakykyinen, sillä kokemukset elämisestä hänen kanssaan ovat opettaneet paljon.
Vielä myöhemmin ollessani yksin mietin sinua, ja kertomustasi hänestä ja itsestäsi. Oli hyvä, että oikaisit luuloni ja kerroit millaista elämäsi oikeasti on hänen lähellään. Miten saatoinkin olla väärässä, vaikka oletkin niin tärkeä minulle, enkä nähnyt miten asiat kuitenkin ovat. Ehkä ajattelisin vieläkin väärin, ellet olisi kertonut arjestasi ja uskaltanut luottaa, että lopulta ymmärtäisin."
Alina Mustonen ja Kaisa Kivistö nuorten ryhmästä
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
